KAVIOITA,
KIVIÄ JA KIRMAILUA KROATIAN ISTRIASSA
Vuoden ratsastusmatkojen kuolaamisen
jälkeen minulle avautui mahdollisuus viettää viikon loma Kroatian Istrian
niemimaalla ratsastaen. Valitsin maastoilun, koska se on lomaa viikoittaisesta
koulu- ja esteratsastuksesta. Tarkoituksena oli ratsastaa huimat 135km
nähtävyyksiä reitin varrella ihaillen. Majoitus tapahtuisi Karnevalin
pikkukylän perinteiseen kroatialaiseen tyyliin sisustetuissa huoneissa.
Aterioille luvattiin paljon paikallisista raaka-aineista tehtyä ruokaa. Kirmaus
irti arjesta voi alkaa!
Pe 11.10.2013
Olen ottanut
kummitätini perinnettä kunnioittaen tavakseni nauttia aitoa shampanjaa jokaisen
lomareissun alkuhuipennuksena. Lento tapahtui Slovenian Ljubljanaan.
Lähtöportti kuhisi aasialaisia. Tiirailin ympärilleni ja silmäni osui
suomalaisen näköiseen yksin istuvaan naiseen. Shampanjan rohkaisemana istahdin
hänen viereensä ja kysyin:
"Mitäs
Sloveniassa?"
"Mä
meen Kroatiaan.. ratsastamaan." Tämä Katiksi itsensä esittelevä
Kankaanpääläinen vastasi. Samaisesta Katista tuli vierustoverini niin
lentokoneessa kuin majatalossakin.
Koneessa villi porukka
golffareita tarjosi lisää shampanjaa ja vaihdoimme odotuksia niin golfista kuin
ratsastuksesta. Ljubljanaan laskeuduttuamme taksikuski kyseli kentällä "Riders?".
Pikkuhiljaa saimme kahdeksanhenkisen porukkamme kokoon ja matkasimme parisen
tuntia Karnevaliin. Porukassa oli kolmihenkinen perhe, jonka äiti ja tytär
ratsastivat, mutta isä oli valinnut pyöräilyn. Itseni ja Katin lisäksi
porukkaan liittyi vielä kaksi rouvaa Lahden suunnalta, jotka kertoilivat
matkalla Slovenian Lipican ratsastuskokemuksista. Yhtään aloittelijaa ei
porukassa ollut. Odotettavissa siis tiukkoja laukkoja.
Majoitus oli luvatusti
ihanan perinteisen "wanha". Korkeapäätyisen sängyn olisin halunnut
matkamuistoksi. Talot olivat kivisiä ja niinpä myös hyytävän kylmiä. Villasukat
ja pitkähihaiset tulivat todella tarpeeseen, sillä lämmittimen saisimme vasta
huomenna. Illallinen nautittiin viereisen rakennuksen salissa, jossa takkatuli ja
valkoinen malvasia- ja punainen cabernet sauvignon -rypäleistä tehty viini
väritti lämmintä keskustelua. Näistä paikallisista viineistä tulikin koko
lomamme uskolliset ystävät.
La 12.10.
Suomalaisittain
melko vaatimattoman aamiaisen jälkeen vietimme päiväämme lähiympäristöön
tutustuen. Ratsastus alkaisi vasta huomenna ja odottelimme porukkaamme vielä
saapuvaksi ranskalaista Danielaa. Aamupäivän sateisella kävelyllä ihastelimme
tallinomistajan Peterin laiduntavia aaseja. "Tässäkö ne ratsumme nyt ovat?"
Aaseja pidettiin vain ja ainoastaan niistä saatavan maidon takia. Itse emme
kuitenkaan päässeet tätä herkkua maistamaan. Kai. Lounasta nautimme pitkän
kaavan mukaan ja haastattelimme tarjoilijapoikaamme Daiania. Saimme urkittua,
että Karnevalissa asuu noin kahdeksan vakituista asukasta. Kylän käsite oli
täällä hieman eri kuin meillä. Aamupäivän kävelylenkillä kuljimme ehkä neljän -
viiden kylän läpi.
Iltapäivän aktiviteetti
oli retki Motovunin kylään, joka oli rakennettu vuorelle. Tryffelituotteet
olivat täällä vailla vertaansa. Tätä kallista mustaa tryffeliä ja vieläkin
kalliimpaa valkoista tryffeliä sienestetään Istriassa koirien ja sikojen
avulla. Piskuinen ja kapeakujainen Motovun ihastutti myös viinirypäleköynnöstä
kasvavilla terassinkatoillaan. Päätin heti että mieheni saa laittaa oman
terassimme katon uusiksi. Istahdimme kahville upean puoliaurinkoisen maiseman
ylle, jossa paikallinen kissa piti meille seuraa.
Motovunista palasimme
kädet tuliaisia täynnä majapaikkaamme illalliselle. Se koostui maksapihveistä,
ranskalaisista, uunikasviksista sekä hyvin yksinkertaisesta salaatista, jossa
oli salaatinlehtiä, öljyä ja balsamicoa. Ilta päättyi grappaan, jota täällä sai
hunajalla maustettuna tai ilman. Lisäksi vihreä grappa sisälsi tuntemattomaksi
jäänyttä kasvia. Daian selitti, että sitä tehdään kasvista, joka on "tree
in a tree". Oliko kysymys tuulenpesästä, muratista tai muusta
paikallisesta kasvista, jäi meille arvoitukseksi. Nyt oli mielessä jo
unimaailma, jossa varmasti jokainen mietti huomenna tavattavaa ratsuaan.
Su 13.10.
Aamiaisen
jälkeen vihdoin haistoimme hepan hellivän tuoksun. Itse sain ratsukseni
Zidan-ruunan, joka oli takapäästä appaloosa ja etupäästä kroatianhevonen. Koko
viime viikon oli satanut, ja tarhat olivat osittain melko mutaisia. Huonoksi
onnekseni Zidan rakasti piehtaroimista mudassa. Pitkällisen harjaussession
jälkeen hän osoittautui kivaksi hepaksi, vaikkei ei oikein tahtonut kävellä,
vaan tykkäsi mieluummin ravata edellä olevan takalistoon kiinni. Myös laukkojen
päätteeksi ei pidätys häntä maittanut, vaan hän kiskoi ohjista päätään alas
samalla mitalla. Kaikkein tyytyväisin hän oli, kun annoin hänen tehdä mitä
lystää pitkällä ohjalla. Ja aika pian näin kävikin. Onneksi ei ollut kyse
kouluratsastuksesta.
Ensimmäinen
pysähdyskohteemme oli tippukiviluolat, joita on joitakin kymmeniä Kroatiassa,
mutta vain kouralliseen pääsee yleisöä.
Tämä oli yksi niistä harvoista. Luonto
osoitti taiteellisuutensa tippukivien moninaisissa figuureissa. Opas osoitti
pitkulaista muodostelmaa viitaten: "Erotic shop". Lepakkokin oli
päättänyt koristaa seinämää. Pihalla oli valtavat kurpitsa-asetelmat. Lounaana maistui muhkeat metwurstisämpylät,
viikunat ja valkoviini sekä vesi. Ensimmäistä kertaa kokeilin ratsastusta
alkoholin vaikutuksen alaisena, jonka totesin ilmeisen hyvänä lantion rennon
liikkuvuuden kannalta. Kävimme mielenkiintoista keskustelua ranskalaisen
Danielan kanssa, joka kertoi joka päivä syövänsä kaksi kertaa pitkän kaavan
mukaan viineineen kaikkineen. Vastaus oli:
"In Finland it´s illegal to have wine with lunch,
if you´ll be working after. That´s why we have to do it here!"
Kaikki olivat kohtuullisen
tyytyväisiä hevosiinsa. Yhteensä kolmen ja puolen tunnin ratsastuksen jälkeen
suuntasimme turnajaisiin. Lähellä pidetään vuosittain miesten turnajaiset,
jossa on lujaa laukaten (aikaraja) osuttava halkaisijaltaan noin 15cm korkealle
ripustettuun rinkulaan 5m pituisella peitsellä. Tästä pääpalkintona huimat 5000
euroa, jonka tallinomistajamme Peter oli kuitannut itselleen kahdesti. Nyt
kyseessä oli kuitenkin leikkimielinen hyväntekeväisyystapahtuma naisille. Peterin
kesätyöntekijä Kozi-neiti osallistui ja oli jo aamiaisella kehottanut meitäkin
mukaan. Muut jäätyivät kauhusta, kun kyseessä oli kilpailu. Itse ajattelin,
että tällaista ei saa koskaan Suomessa harrastaa. Siis - once in a lifetime -
heppa alle ja peitsi käteen. En oikein tiennyt sääntöjä ja naureskelin
itselleni kun kysyin, oliko tarkoitus ravata vai laukata. Ihmettelin miksi
yleisö niin kovasti huusi kun laukkasin pitkin 50m rataa kohti rinkulaa.
Myöhemmin selvisi, että he kannustivat, jottei hevonen vaan ravaisi. Näin
nimittäin kävi aika monelle. Jos renkaan sai peitseensä ilman laukkaa, suoritus
hylättiin.
Hullulla suomalaisella oli
aloittelijan tuuri - hevonen laukkasi ja ensimmäisellä kierroksella rengas otti
paikkansa peitsessä. Radan toisessa päässä en tiennyt mihin jatkaa ja kaikki
yrittivät viittelöidä ja selittää - kroatiaksi. Kun selvisin takaisin muiden
hevosten joukkoon, Peter tuli ilmoittamaan että olen johdossa. Luulin se olevan
vitsi. Toisella kierroksella ei ollutkaan enää yhtä hyvä tuuri, mutta hopea ei
ollut häpeä. Palkintojen jaossa minut todella kutsuttiin toiselle sijalle ja palkittiin
kukkapuskalla ja maljakon virkaa toimittavalla koristeellisella oluttuopilla.
Olin tosin puolittain nolona. Pikkutytöt olivat treenanneet poneillaan kukaties
lukemattomia kertoja, ja sitten tuli joku typerä suomalainen, joka ei edes
tiennyt sääntöjä ja vei hopean. Odotuspaikalla eräs kilpakumppaneista kysyi,
tiedänkö edes hevosen nimeä. No en. Surkuhupaisaa. Mutta onneksi hepan nimi oli
helposti muistettava John. Kiitos John! Porukan kanssa nautimme hopean
kunniaksi paikalliset oluet ja seurasimme tyttöjen tanssiesitystä.
Ansaitun kuuman suihkun
jälkeen maistui voittokonjakki ja upea kala-ateria. Aloitimme kalakeitolla ja
pääsimme Danielan kanssa keskusteluun siitä, että Suomessa keitto voi olla
pääruoka.
Ranskalaisrouvan ilme oli aidon ällistynyt:
"I don´t understand. What do you mean by soup as
a main course? How can you eat just soup?" Daniela kertoi myös, että koska hän on ennenkin ollut
Kroatiassa, me suomalaiset olimme hänelle matkan eksotiikka. Hän ei ollut
koskaan ennen tavannutkaan suomalaista. Alkuruokakeiton jälkeen me onneksemme
nautimme pääruokana kokonaisia makrilleja, salaattia ja pinaattiperunamuusia.
Jälkiruokana oli tänään kuten monina muinakin päivinä jonkinsortin leivos.
Ma 14.10.
Makoisan
paahtoleipäaamiaisen jälkeen oli taas edessä massiivinen harjausoperaatio,
jonka jälkeen Zidan oli kyllä kuravapaa, mutta Menni ei. Ratsastimme Peterin
johdolla rauhallista menoa. Haastavin osuus oli täysin kivinen ja kallioinen
alamäki, joka mutkitteli alas vuoren rinnettä. Tällaiseen mäkeen ei
suomalaiskavioilla olisi asiaa. Jännittävintä oli, että Peter opasti tien
osittaisen kapeuden takia meitä kulkemaan hevosen edellä. Siinä sitä
kuunneltiin metallin ja kiven kohdatessa erinäisiä liukumisääniä ja toivottiin
ettei tule niskaan 600 kiloa lihaa. Huisin jännän laskettelun jälkeen saimme
palkita itsemme kunnon kiitolaukkapätkällä.
Saavuimme Dvigradin
alueelle, jossa nautimme lounaan linnan raunioisen kupeessa uskollisten
hevosten odottaessa puihin sidottuina. Lounas oli uskomattoman hyvältä maistuva
kuuma pizza istrialaiseen tapaan. Salamista, herkkusienistä, juustosta ja
tomaattikastikkeesta koostuva täyte oli piilotettu kahden pohjan väliin. Kuten
calzone, ei rullana vaan lättänä. Tutustuimme linnanraunioihin ja ostimme
hunajaa ja öljyä paikalliselta matkamuistomyyjältä.
Iltapäivän ratsastuksella
pääsimme nauttimaan ravi- ja laukkapätkistä. Viime viikon sateen jälkeen pallot
olivat liukkaita, ja tiet täynnä kiviä ja kallioita.
"As you will see, Istria is full of rocks." Totesi Kozi, joka parhaansa mukaan
kyllä yritti laukata mitä kummallisimmissa paikoissa. Jopa siinä määrin, että
äkkihidastuksia tuli aika lailla eikä meno aina tuntunut aivan hallitulta kun
kahdeksan hevosen määrätietoinen jono lävähti läjäksi. Suomalaisesta
näkökulmasta ei aina ihan ymmärtänyt, miksi piti laukata vetisillä pelloilla
kun kohtuullisen pikkukivisiä teitäkin matkan varrelle osui.
Illallinen maistui
kasviskeitolta, joka ei edelleenkään jäänyt pääruoaksemme. Sitä seurasi
peurapihvit ja sienihöysteet sekä jälkiruokana omenan tapainen hedelmä
uuniversiona. Jälkiruoan jälkiruoaksi Kozi innostui kyselemään, oliko joukossa
laulajia. Sähköpianon säestyksellä muutama laulu sujui yllättävän hyvin ex
tempore. Kozi oli uskomaton monilahjakkuus, ja vapaasäestys onnistui kun vain
hyräili biisiä. Porukan nuorimmat olivat
selkeästi musikaalista sakkia, ja Inka-tytär ihastutti haikealla kappaleellaan
"A thousand years". Tästä tulikin itselleni "se Kroatian reissun
biisi", joka piti heti Suomessa hakea spotifyn omalle listalle.
Ti 15.10.
Zidan
armahti ratsastajaansa, emme vaihtaneet kuraa tänään. Tie vei tänään
lähikaupunkiin nimeltä Zminj. Totesin matkalla, että jokaisen talon pihassa oli
kissa ja koira, joskus pelottavakin sellainen. Hepat sidottiin Zminjissä kirkon
puiston puihin. Tiirailimme suljetun kirkon tuulikaapin lasiovista ja
siirryimme paikalliseen kahvilaan. Siellä haastattelin Peteriä tämän elokuvaprojekteista,
ja selvisi että hän on ollut mukana hevosineen mm. Game of Thronesissa ja
uudessa Diana-elokuvassa. Kahvin jälkeen ratsastus jatkui ja tapasimme kanoja,
pelottavia lehmiä sekä vieläkin pelottavamman liiskaantuneen sammakon. Kozi
johti iltapäivän ratsastusta ja tiesi laukkahalukkuutemme. Siispä hän totesi,
että laukka oli ravia, jos Peter kysyi. Niinpä tiesimme, että "Trot!"
oli ravia ja "Only trott!" tarkoitti laukkaa.
Majapaikkamme
tonnikalaspagettilounaan jälkeen matkasimme autoitse Rovinjin rantakaupunkiin,
joka todella oli niemi AdrianmereSSÄ. Katsastimme kaupungin katolisen kirkon,
jossa rukouskynttilä maksoi 3 Kroatian kunaa ja wc-käynti 5. Vesi oli
20-asteista, jopa lämpimämpää kuin ilma, joten täytyihän sitä pulahtaa pikku
rapujen joukkoon Peterin kiellosta huolimatta. Hänestä se oli kummallista,
vaikka kerroin uivani 4-asteisessakin meressä. Tätä seurasi shoppailu, Irish
coffee sekä hysteerisen suuri jäätelöannos. Majapaikan illalliseen kuului
tänään "kasvisateria", joka sisälsi filotaikinaan käärittyä perunaa
ja pekonia, uskomattoman rapeita kasvispihvejä, kanttarelli-munapaistosta,
punajuurta ja kaalia kastikkeessa. Voisin hyvin ryhtyä kasvissyöjäksi, kun
pekoni on kerta kasvis.
Ke 16.10
Tänään Zidan
oli tapansa mukaan niin kurainen, että punaista Istrian maaperää löytyi
korvistani vielä suihkun jälkeenkin! Istria oli edelleen täynnä kiviä, joten
aamupäivä sujui odotettua hitaammassa tahdissa Kozin lupauksista huolimatta.
Kahden ja puolen tunnin takaliston puudutuksen jälkeen saavuimme maatilalle
Kranjicin kylään, jossa tutustuimme istrialaisiin lampaisiin, jotka
suomalaisnäkökulmasta näyttivät vuohilta. Tapasimme myös lehmiä ja ystäviämme
porsaita. Lounaaksi nautimme istrianlampaiden maidosta tehtyä pecorino-juustoa,
leikkeleitä, kasviksia ja kotitekoista leipää, jota emäntä oli noussut
leipomaan klo 4.30! Viini maistui tällä kertaa siman ja siiderin sekoitukselta.
Lounaan kruunasi leivokset.
Juustoa oli ostettava
kotiin, jonka jälkeen matka jatkui erinäisten kiviaitojen yli kiipeämisellä
jne. Niinhän siinä kävi, että tämän päivän kenkä lähti meikäläisen hepalta. Tämä
selitti hänen aamupäiväiset taaksepäin suuntautuneet luimistelunsa. Kozin
asenteen mukaan jatkettiin ravi- ja laukkapätkiä kenkä satulalaukussakin, kavio
lohjenneena. Iltapäivän pysähdyskohteemme oli hylätty kirkko
kalliojyrkänteellä. Legenda kertoo, että sittemmin pyhimykseksi julistettu
St.Peter oli sota-aikana ajautunut ratsullaan tälle jyrkänteelle italialaiset
kannoillaan. Silloin Peter lupasi Jumalalle, että jos hän selviäisi tästä
pudotuksesta, hän rakentaisi paikalle kirkon. Siinä se nyt oli, hylättynä paikallisten
rajakiistojen takia. Kotitallilla Zidan pääsi takaisin kenkään, ja ratsastajat
ah niin virkistävään suihkuun. Illallisena nautimme tänään edelleen alkukeittoa,
gnoccheista gorgonzolassa, kanapihvejä, salaattia sekä juusto-rahkapiirakkaa.
To 17.10.
Aamupäivän
pitkän käyntipitoisen ratsastuksen jälkeen saavuimme Kranjcicin pikkukylään.
Koulun muurilla nautimme sämpylälounaan, jonka jälkeen tutustuimme piskuiseen
kylään. Sen laidalla oli kylän kokoon nähden suuri kirkko, jonka pihalta oli
mitä uskomattomimmat vuori- ja laaksonäkymät. Peter osasi kertoa, että noin 50
vuotta sitten koko laakso oli ollut veden peitossa, kunnes italialaiset olivat
tyhjentäneet sen kanavan avulla kastelutarkoituksiin. Cappucinojen jälkeen
matka jatkui ja käteen tarttui aivan väkisinkin pari tuoretta viikunaa suoraan
puusta. Lyhyt ratsastus vaihtui talutukseen, sillä laskeuduimme vuorta
hiljalleen alas vastikään asfaltiksi muutettua tietä pitkin. Erään hepan
ontuminen antoi pisteen i:n päälle: loppupäivä olisi kävelyä. Piste.
Kävely ei ollutkaan aivan
haasteetonta. Vaikka maisemat olivat mitä mahtavimmat, niistä ei osannut
rentoutuneesti nauttia lähellä olevien jyrkkien pudotusten vuoksi. Pahimmassa
mutamäessä, jossa oli rotko aivan vieressä totesin, että nyt on 30 cm
kuolemaan. Pääsimme kuitenkin elossa perille. Tällä kertaa saavuimmekin outoon
majapaikkaan. Hevoset jäivät tyytyväisinä tarhoihinsa heinän äärelle ja me
löysimme uuden majatalomme, jossa ensimmäisenä tutustuimme viinikellariin.
Aamupäivän viikunanriistokokemuksen lisäksi sain toisenkin uuden kokemuksen:
laskea viiniä lasiin suoraan tynnyristä. Myös itse veistetty ilmakuivatun
kinkun siivu maistui vastustamattoman hyvältä kellarin terassin
vuoristolaaksonäkymien kera. Vietimme terassilla hyvän tovin välillä kellarissa
lasejamme täytellen. Makunautintoja jatkoi maissikeitto, salaatti, lihakastike
sekä kolme erilaista pastaa: ravioli, gnocchi
ja tavallinen pasta. Jälkiruokana pikkumunkit ja ansaitut yöunet.
Pe 18.10.
Jaetun
120cm:n narisevan sänky-yön jälkeen tarjoiltiin kevyt aamiainen. Viimeisen
ratsastuspäivän kunniaksi Zidan oli jättänyt piehtaroinnit väliin. Porukan
ontuva heppa oli nyt vaihdettu terveeseen, joten matka alkoi lupaavasti Kozin
johtamana. Tänään oli tiedossa pitkät laukat, ja ihanan aurinkoinen t-paitakeli
helli. Ratsastimme jokivartta pitkin välillä jokea ylittäenkin. Laukkoja
piisasi jo melko pian. Peter otti kuvia autosta käsin. Laukat olivat nyt tosiaan
pitkiä ja erittäin virkistäviä eilisten kävelyjen jälkeen. Laukkasimme
jokivartta ja metsäteitä, kun eteen tuli yllättäen kaatunut puu. Kozi teki
pikaisen päätöksen ja saimme näin hypätä maastoesteenkin! Se oli porukan
häntäpäässä ratsastaneelle Danielalle ensimmäinen hyppy. Eipä ehtinyt
jännittää.
Adrenaliini
virtasi ja kivaa riitti, kunnes saavuimme kivimäen alle ja laskeuduimme
taluttamaan. Pientä kivistä polkua pitkin ylösnousu ei olisi tullut mieleenkään
Suomessa. Mietin itsekseni montako kenkää mahtaa tähän mäkeen jäädä. Kivimäkeä
riitti ja riitti. Nyt oli jalkalihakset koetuksella. Välistä roikuin Zidanin
harjassa, välistä hän kyllästyi tökkimään minua eteenpäin ja haukkasi
hampaillaan selkäpuolella olevaan vyölaukkuuni. "Vauhtia akka!"
Jossakin sydänkohtauksen ja nestehukan välimaastossa olimme vihdoin huipulla.
Lounaspiknikpaikkamme oli kurituksen arvoinen. Kinkkusämpylät, banaanit, vesi,
valkoviini ja heinikossa makoilut toivat takaisin menetettyä energiaa.
Satuloiduimme jälleen ja
nautimme iltapäivän lauhkeista laukoista. Kozi otti videokuvaa ratsastaen.
Suunnistimme pitkin virallista matkaratsastuskilpailureittiä jonkun kerran
eksyenkin, mutta lopulta päädyimme kotitallille. Halailimme heppojamme
haikeina, majatalossamme tervehdimme tutuksi tullutta pihapiirin kissaa ja
huomasimme hänen pyydystäneen käärmeen. Istahdimme terassin avotakan tulen
ääreen kylmälle oluelle ratsastuksen jännittävimmistä hetkistä rupatellen. Jäin
siihen muiden mennessä suihkuun varusteita putsailemaan. Viimeisenä suihkuun
menijänä sain vain kylmää vettä, joten päätin lämmittää itseni sisäisesti
konjakilla.
Viimeisellä illallisella
saimme kanankoipia, juustopihviä, salaattia ja avotulihiilillä rautapannussa
kypsennettyä perunaa, porkkanaa ja sipulia sekä tietenkin leivonnaisia. Peter
palkitsi meidät onnistuneesta trailista kehystetyllä kuvalla ratsuistamme ja
meistä sekä yhteiskuvalla päivän laukasta. Viimeisen illan kunniaksi olin
päättänyt istua iltaa hyvässä seurassa takkatulen ja viinilasin äärellä, mutta
jo lasillisen jälkeen olin täysin vaakavalmis. Kozi oli odottanut viimeisen
illan musiikkihetkeä, mutta laulajat haaveilivat jo Nukku-Matin sävelistä.
La 19.10.
Aamulla
meidät palkittiin myöhäisellä aamiaisella. 11 tunnin yöunien jälkeen söimme,
pakkasimme ja otimme pienen palauttavan kävelyn kohti Zminjiä. Peter noukki
liftarit matkalta kyytiin. Zminjissä shoppailimme, kävelimme ympäriinsä ja
nautimme maittavan lounaan. Omani sisälsi istrialaista kinkkua. Se maistui
hyvältä, muttei yhtä hyvältä kuin kuuden tunnin ratsastuksen jälkeen itse
kinkusta veistettynä. Kurkkusalaatti ja sienipasta jatkoi makunautintoa.
Peterin haettua meidät takaisin hyvästelimme hänet, Kozin ja kissan. Kotimatka
alkoi läpi Istrian ja Slovenian. Lentokoneessa maistui ruisleipä! Helsingistä
oli tullut tieto, että maassa oli lunta. Tällä ratsastajalla oli autossa
edelleen kesätossut, joten yöstä saattoi tulla yhtä jännittävä kuin kivimäessä
kavioilla!
Post
Scriptum
Menisinkö
uudelleen? Viimeiseen iltaan asti ajattelin, että miksipä ei, mutta silloin
Peter teki virheen. Kysyimme nimittäin, tulevatko ihmiset takaisin tänne.
Vastaus oli ykskantaan "No."
Miksi? "Because there is so many places in the
world, where you can ride." Peter näytti meille liudan lehtiä, jotka sisälsivät erilaisia
ratsastusmatkaesittelyjä ympäri maailmaa. Sanat eivät riitä kuvaamaan, kuinka
upeita ratsastusmatkoja maailma tarjoaakaan. Kotosalla hain tämän inthesaddle
-sivuston myös netistä. Ei, en minä mene takaisin Istriaan ratsastamaan. Mutta
ratsastusmatkalle on päästävä uudelleen!
Menni
Heikkinen
