Taivutuksia keskiympyrällä

Tiistain tunnilla teimme Miran ohjauksessa harjoitusta, jossa ratsastettiin tallin puoleiselle pitkälle sivulle keskiympyrä. Tarkoituksena oli taivuttaa hevosia ensin maltillisesti mutta sitten siirtää takaosaa selkeämmin ulos. Menin ensimmäistä kertaa Lentulla, enkä oikein saanut siihen otetta. Ainakaan oikeassa kierroksessa se ei taipunut kuin hetkittäin, tuntui kun oikea ohja olisi painanut ainakin 50 kiloa.

Mikä siinä onkin, että joistain hevosista pitää heti ensituntumalta, ja toisista ei sitten niinkään. Eihän Lentussa mitään suurempaa vikaa ollut, mutta jotenkin meillä yhteistyö ei lähtenyt sujumaan sitten ollenkaan. Kauhean ystävällinen se oli käsitellä ja kivat askelet istua, mutta silti.

Laukassa teimme samaa keskiympyrää ja jatkoimme sitten laukassa koko uraa. Tehtävänä oli ratsastaa muuten reipasta laukkaa, mutta koota hevonen ympyrälle lyhyempään laukkaan – ei onnistunut lyhentäminen kertaakaan J. Mutta pidempiaikainen laukkaaminen oli tosi kivaa! Tällä kertaa Outi pääsi kokeilemaan Jekulla ratsastamista, enkä tiedä oliko hänestä laukkaaminen niin kivaa... Meinasimme kyllä tikahtua nauruun, kun Outi nosti laukan ohjeidemme mukaan käyttämällä ”miesmäistä” ääniapua. Sen verran komea basso ”LAUKKAA!” Outista lähti, että meinasin itsekin nostaa laukan siltä seisomalta.

Sujuvaa viikkoa toivottelee Salla

Munanmuotoisia voltteja ja kaaritaivutuksia

Pyöräilin tallille kovalla kiireellä ja hiki puski pintaan jo siinä vaiheessa, kun astuin sisään tallikäytävälle. Kaksi ensimmäistä tuntiani olin ratsastanut Irkulla, ja vaikka toisella kerralla yhteistyö jo sujuikin, niin kemiamme eivät kuitenkaan täysin kohdanneet. Niinpä pyysinkin toisen kerran jälkeen Miralta, olisiko mahdollista vaihtaa hevosta ja tällä kertaa nimeni löytyikin listasta Karinan kohdalta.

Heti aluksi Mira merkitsi tötteröillä toiselle pitkälle sivulle kaaren, jota pitkin tuli ratsastaa ja saada hevonen taipumaan oikeassa paikassa oikeaan suuntaan. Itse syyllistyin Karinan kaulan ylitaivuttamiselle ja jouduinkin keskittymään siihen, että koko hevonen taipuu tasaisesti. Muutaman kierroksen jälkeen keskelle kaarta lisättiin voltti, ja Mira muistutteli yhdelle jos toiselle, että voltti on pyöreä eikä muna. Taisipa Mirankin kieli jossain vaiheessa mennä solmuun ja kentällä kaikui "muistakaa, että voltti on munanmuo..."

Vielä muutama kierros harjoitusta käynnissä ja sitten olikin vuorossa toistaa sama ravissa. Karinan harjoitusraviin oli helppo istua ja vaikka voltti meinasikin välillä hieman venyä, homma alkoi kuitenkin sujua! Miten vaikeita ne perusasiat välillä ovatkaan... Välillä vaihdettiin suuntaa ja taivuteltiin päinvastoin. Kaarella olevan voltin myötä jouduimme myös muistelemaan väistämissääntöjä, kun Mira muistutti tehtävässä voltilta tulevan etuajo-oikeudesta. Törmäyksiltä onneksi vältyttiin!

Laukkaharjoituksessa tehtävänä oli edelleen toistaa kaariharjoitus ravissa, tilan salliessa voltin kera, ja kaarelta uralle palattaessa nostaa kulmasta laukka. Karina hoksasi jutun juonen ensimmäisen kerran jälkeen ja sen myötä sainkin olla tarkkana, että laukannostosta päätin minä eikä Karina. Karinan iso laukka vaati hieman totuttelua, mutta oikean rytmin löydyttyä kyydissä oli erittäin mukava istua. Sen mitä omalta keskittymiseltäni kykenin muita tarkkailemaan, niin harjoitus sujui kaikilta hyvin, mitä nyt niitä munavoltteja välteltiin ja oikeaa tempoa etsittiin. Lopuksi vielä keventelimme hevoset käyntiin ennen kaartoa keskelle. Jalustimet pois, liuku alas ja siinäpä se taas oli, viikon ratsastustunti. Tallissa reippaita ratsuja odottivat iltaheinät ja muut pöperöt, ja taidettiinpa niille antaa muutamat kiitosporkkanatkin:) Ensi viikolla uudestaan!


-Katja

Hyvä harrastus, parempi mieli

Kiiruhdin eilen tallille keskeltä kiivasta työstressiä. Hartiat oli kipeät erinäisten raporttien kirjoittamisesta ja pää täynnä työmurheita. Vaan jälleen kerran tuli todetuksi ratsastuksen merkitys hyvinvoinnille – tunnin jälkeen stressi oli poissa ja mieli iloinen.

Teimme tunnilla aluksi käynnissä ja sitten ravissa kolmikaarista kiemurauraa (keskihalkaisijalle ulottuvaa) siten että toisen kaaren keskelle tehtiin vielä voltti. Menin Jekulla, ja se toimi tässä tehtävässä oikein kivasti. Toki se kiihdytteli ja liirasi ulos linjalta aina tilaisuuden tullen, mutta jos muistin selkeät puolipidätteet ja täsmällisen taivuttamisen, oli voltit oikein mallikkaita ja vauhti sopivaa. Heidi peräänkuulutti tilanteiden ennakoimista, mikä varsinkin Jekulla tuntuu olevan tosi tärkeää – jos se ehtii jo kiihdyttää vauhtinsa kisavaihteelle, kestää hidastaminen ja rauhoittuminen kauemmin.

Pasia harmitti kiemurauralla ja voltilla taivuttelu, hän ilmaisi tunteensa Päiville selkeästi pukilla. Mutta Päivi ei lannistunut, ja ehkä Pasi sitten lannistui koska se näytti lopputunnista vähemmän harmistuneelta. Itse pidän kovasti näistä kiemuraurista yms monimutkaisista linjoista, siinä on pakko keskittyä 100%:sti ja ottaa huomioon muut ratsastajat ettei törmäyksiä tapahdu. Usein käykin niin, että ajantajukin hämärtyy ja tunti tuntuu loppuvan ennen aikojaan, kun ”flow-tila” on päällä. Ja sehän on parasta stressin hoitoa se!

Ratsastusharrastuksen parhaimpia puolia onkin mielestäni juuri se, että se vaatii harrastajalta melkoista tilanteeseen uppoutumista. Jo hevosen harjaaminen ja satuloiminen tallissa vaatii keskittymistä, ei siinä paljon viitsi työasioita miettiä kun täytyy nostella kavioita ja kiinnittää suitsia. Ja selässä sitten viimeistään ulkomaailman tapahtumat hämärtyvät, kun mietitään mitä pitää tehdä, missä tempossa ja tahdissa ja järjestyksessä… Juoksu- tai kävelylenkillä tai punttisalilla ei ainakaan itseeni ole samanlaista vaikutusta, eikä jumpallakaan – tai sitten täytyy olla kyseessä tosi koreografinen jumppa. Ratsastustunnin jälkeen on lähes poikkeuksetta rentoutunut olo ja hyvä mieli.

Oman osansa ratsastusharrastukseen tuo myös se porukka joita tallilla tapaa. Tiistain tätiryhmämme on erittäin positiivista ja nauravaista sorttia, ja myös heidän tapaamisensa on ilo ja osa onnistunutta harrastuskertaa.

Ratsastus on tosi kiva harrastus kuten kuvasta näkyy...

Iloinen ja nauravainen tätiryhmämme jäsen! :) :)

Laukkaharjoitusta varten jakaannuimme kahdelle pääty-ympyrälle, ja ideana oli laukata aina ympyrän toinen puoli ja pyrkiä täsmällisiin laukannostoihin ja raviin hidastuksiin. Olin Jekun kanssa samalla ympyrällä Dinon ja Lissun kanssa, mikä toimi kohtuullisen hyvin. Vaan olipa taas haasteita laukkaamisen kanssa. Olin hirmu tyytyväinen kun sain aikaan yhden edes sinnepäin olevan suorituksen, eli laukannoston suht ripeästi ja hidastamisen ilman vetokilpailua Jekun kanssa. Vasempaan kierrokseen oli vielä hiukan vaikeampaa, kun Jekku kallistui sisäänpäin niin paljon että pelkäsin kaatavani sen. Mutta edelleen se oli yhteistyöhaluinen ja sympaattinen ja yhteistyö sujui paremmin kuin viikko sitten.

Näihin tunnelmiin!

terkuin Salla

Sateella sisätiloissa

Koko päivän jatkuneista rankkasateista johtuen ratsastimme tiistaina pitkästä aikaa maneesissa. Ei tuntunut ollenkaan niin ahtaalta ja tunkkaiselta kuin olisi voinut ajatella. Elli taisi nähdä hieman mörköjä mutta muut tunnilla olleet hevoset eivät olleet muutoksesta moksiskaan. Kuulemma Lentulla oli edellisellä tunnilla ongelmia päätyyn menemisen kanssa, mutta äkkiäkös sekin tottuu aukeavaan oveen ja lehterillä istuviin katsojiin.

Sain tunnille yllätyksekseni Jekun, ja jännitin sitä ihan hirveästi. Hyvä kun kykenin satuloimaan sen kun niin hermostutti J. Valmistauduin koko tunnin kestävään vetokilpailuun sen kanssa ja ympäri maneesia kaahailuun muita väistellen, mutta kuinkas kävikään. Toki Jekulla on vauhtia paljon enemmän kuin muilla ja mielellään se juoksisi häntä suorana maaliin tai ties minne, mutta kauhean sympaattiselta ja kiltiltä se tuntui eikä mitään suuria ongelmia vauhdin kanssa tullut. Ravi sillä keinuttaa hauskasti puolelta toiselle ja käynti on joko puolijuoksua tai sitten sipsuttamista, mutta hellyttävän tosissaan se yritti tehdä mitä pyydettiin.

Teimme maneesissa harjoitusta, jossa tultiin keskihalkaisijalle ravissa ja pysähdyttiin keskelle, ja siirryttiin suoraan pysähdyksestä raviin. Jekku ei kertaakaan pysähtynyt suoraan vaan alkoi kääntyilemään, mutta raviin se lähti ripeästi vinon pysähdyksen jälkeen. Muut tekivät laukassa kaarta peililtä toiselle oikein mallikkaasti. Mitään suurempia intoiluja ja kiihdytyksiä ei nähty, paitsi Ellillä olisi tainnut olla menohaluja enemmän kuin oli tarkoitus.

Vaikka olin sitä mieltä etten halua yrittää Jekulla laukata, päädyin kuitenkin Heidin kannustuksella kokeilemaan laukannostoa. Taas hirvitti kun ajattelin etten saa sitä pysähtymään ja törmäämme vaikkapa Bondin perään tai avonaisesta maneesin ovesta suoraan ulos…  Laukkaa oli vaikeaa saada nousemaan, johtuen varmaan omasta hermostuneesta räpeltämisestäni, mutta kun se nousi niin ihan hyvin Jekku ymmärsi ympyrällä laukkaamisen ja totteli pidätteitäkin. Heidin mukaan sen on maneesissa helpompi ymmärtää minne mennään ja vauhtikin pysyy paremmin hallinnassa, näin varmaan on. Aika muru se Jekku siis lopulta oli, paljon kivempi kuin vaikka Dino…

Mietin siinä ennen tuntia hermoillessani, että itse asiassa meillä on nyt niin mukavat hevoset että harvoin täytyy ennen tuntia oikeastaan jännittää. Joskus vuosia sitten tallilla oli useampia ainakin omasta mielestäni haasteellisia hevosia (Tom, Paloma ja Ville vaikkapa) joiden osuessa kohdalle polvet löivät loukkua, kädet tärräsivät ja henki oli salpautua. Koita siinä sitten kuunnella opettajan ohjeita kun koko ajan on tunne että kohta kumahtaa täti tantereeseen. Vaan kulloisenkin opettajan ohjeilla ja motivoinnilla (ja rauhoittelulla) hankalistakin tilanteista on kuitenkin toistaiseksi selvitty.

Mukavaa viikkoa toivottaa Salla

Ylellisyyttä istuntatunnilla

Syksyn ensimmäisellä istuntatunnilla työskentelimme liinassa. Se olikin tervetullutta vaihtelua. Ratsastajana tuntui ylellisyydeltä keskittyä vain ja ainoastaan oman vartalon tuntemuksiin ilman esimerkiksi sellaisia häiriötekijöitä kuin tuntuma suuhun ja toisten huomioonottaminen. Myös juoksuttajan osa oli mieleinen, sillä ratsastuskoulussa pääsee harvoin maasta käsin hevosen kanssa hommiin, ja hauska sitäkin on oppia.  

Heti aluksi nostimme jalustimet kaulalle ja keskityimme myötäämään hevosen liikkeitä käynnissä silmät kiinni. Siinä ehti heti mukavasti pistää merkille oman kropan jännityskohtia. Harjoittelimme myös harjoitusravissa istumista. Hetken pomputtelun, takakenojen, horjumisten ja sisäreisien piukottamisten jälkeen kaikki uskalsivat päästää etukaaresta irti ja rytkyä rennommin satulassa.  

Käyntiin siirtyminen oli seuraava haaste, joka osoittautuikin kuviteltua vaikeammaksi. Olin autuaasti elänyt siinä uskossa, että pystyn jotakuinkin vaihtamaan askellajista hitaampaan ja jopa pysähtymään ilman ohjien käyttöä, ainakin Lealla, joka oli minun ja parini ratsu. Mutta kun ohjia ei todellakaan ollut, meni minulta pysähtymiseen kierros jos toinenkin. Onnistui se sitten useampaankin otteeseen, kun aikani harjoittelin.  

Seuraavana askellajina oli luonnollisesti laukka ilman käsiä. Laukassa huomasin kaikenlaisia pikkuongelmia kropassani, joita en ollut aiemmin tajunnut ollenkaan. Ainakin itsestäni tuntuu, että omien tuntemusten huomioiminen jää tavallisella tunnilla usein vähemmälle, kun täytyy seurata liikennettä ja keskittyä sataan muuhun asiaan. Osoittautui työlääksi pitää ympyrällä paino sisäjalalla, kun ei ollut jalustimia, joihin tukeutua. Fysiikan lait meinasivat aivan väkisin työntää ylävartaloa ulomman pakaran päälle. Ymmärsin Heidin opetuksesta, että liinaharjoituksen tarkoituksena oli muun muassa saada ratsastaja huomaamaan ratsastuksestaan epätasapainokohtia ja tilanteita, jolloin hän tukeutuu ohjiin, hevosen kylkiin, sisäreisiin, jalustimiin. Huomasin hevosen kylkeen alapohkeella tarraamisen olevan oma pieni erikoispiirteeni. Siinä jalka Lean kainaloon liimattuna hoksasin, että ongelmani johtuu väärin ajoitetusta laukannostoavusta. Tajusin, että kun apu ajoittuu väärin, hevonen ei heti nosta laukkaa vaan kiihdyttää parin askeleen ajan epämääräistä ravia, kunnes se saa uuden, paremmin ajoitetun avun. Näiden parin kiihdytysaskeleen aikana epätasapainoinen ratsastaja ehtii jo kaivaa jalkansa kiinni hevosen kylkeen pysyäkseen kyydissä. En ole hoksannut sitä näin konkreettisesti koskaan aiemmin. Laukannosto tuntuu oikealle, helpolle ja hyvälle silloin kun apu ajoittuu oikein.  Nyt täytyisi siis enää löytää avulle oikea ajoitus, kun väärän ajoituksen karmiva vaikutus istuntaan on tiedostettu.    

Laukasta raviin siirtymisiä jännitin hieman etukäteen, sillä Lean pehmeässä laukassa on vaikea varautua ensimmäisiin tuleviin pomppuihin. Heidi neuvoi kuitenkin valmistautumaan siirtymiseen ajattelemalla ensin ravin kaksitahtisuutta ja sitten vasta siirtymään. Se auttoikin. 

Lopuksi kokeilimme vielä jotakin, jota olen kokeillut viimeksi noin viisitoista vuotta sitten, nimittäin maailmanympärysmatkaa. Kaikki ratsastajat menivät hienosti ympäri molempiin suuntiin. Huomasin tosin, että hevosten satulat ovat oudosti pienentyneet kuluneen viidentoista vuoden aikana.  

Outi

Voltteja ja kuravelliä

Huolimatta aamupäivän rankoista sateista ja kuralätäköksi muuttuneesta kentästä, ratsastimme kuitenkin ulkona, kaikeksi onneksi. Vaikka maneesi onkin kiva paikka pimeällä ja kylmällä, täytyy kentän tarjoamasta tilasta ja raikkaasta ilmasta nauttia niin pitkään kuin mahdollista. Aika neitimäisesti ainakin Lentulla ja Ellillä teki ensin pahaa astua kuralätäköihin, mutta vaihtoehtoja ei oikein ollut ;)

Ratsastimme kentällä isoa (siis tosi isoa) neliötä ja tehtävänä oli tehdä ensin ravissa jokaiseen kulmaan voltti. Melkoista pyöritystä, ja Ellin selässä pompsutellessa vatsalihakset oli nopeasti muussina. Taas oli päänvaivaa voltilla taivuttamisen kanssa. Siis sisäohjallako ja ulkopohkeellako käännetään, ja kuitenkin sisäpohkeenkin pitää olla tukena, ulko-ohjasta puhumattakaan? Elli ainakin oli ensin jäykkä kuin hakopukki, ja sisäohjasta kääntäminen aiheutti vain oikomista voltilla, mitä tosin sisäpohkeella naputtelu korjasi. Jälleen kerran kuitenkin tuli huomattua, miten vaikeaa on korjata hevosen virheitä, jos siltä ei heti saa ”oikeaa vastausta”. Sitä hämmentyy ja alkaa käyttää voimaa oikeiden apujen sijasta. Omissakin virheissä riitti ihmettelemistä, miksiköhän tällä kertaa oikea käteni törrötti tikkusuorana ohjien jatkeena, ei tietoakaan kyynärpään kulmasta. Vasen käsi sentään osasi käyttäytyä paremmin. Erityyppiset hevoset vaikuttavat varmasti ratsastajaan eri tavoin.

Harjoitusta jatkettiin tekemällä joka toinen voltti laukassa. Ellillä on niin kiva laukka, että olisi tehnyt mieli porhaltaa sen kanssa koko kenttää ympäri ja unohtaa voltit J. Harjoitus pyöri aika hyvin, mahduimme tekemään voltit emmekä törmäilleet, mutta sitten Venla-mokoma päätti nakata Annemarin selästään. Itse keskityin laukkavolttiin niin täysin, että huomasin irti juoksevan Venlan vasta kun meinasin törmätä siihen. Mutta kiinni se antoi nätisti ja Annemari uskalsi kiivetä takaisin selkään.

Hieman sydäntäni kylmäsi, kun 5-vuotias tyttäreni seurasi tuntia juuri siinä kulmassa missä Venla prillaantui – toivottavasti tyttärelläni ei ollut osuutta asiaan… 5-vuotiaan muisti on kuin silakalla, (eli kestää noin 7 sekuntia), vaikka on käsketty olla hiljaa kentän laidalla niin ei se kauaa mielessä pysy. Tyttäreni totesi, että ”varmaan sen valkoisen hepan selkä sattui, kun se suuttui sille ratsastajalle”. Tiedä häntä, taisi olla pelkkää kurittomuutta vaan.

Mukavaa viikkoa toivottelee Salla

Lenttu ja Sari

Lissu ja Eija

Nyyti ja Kirsi

Ansa ja Outi, joka lupasi ratsastaa topissa lokakuuhun ;)

Elli ja mää

Venla ja Annemari

MESSILÄ 29.7.-31.7.2011

Päivä 1, perjantai 29.7.2011:

Aikainen aamu ja aivan liian aikainen herätys. Tapaaminen Artukaisissa oli aamuyöllä kello 4. Pikaisen viime hetken pakkauksen ja hevosten pikapuunauksen jälkeen (pääosa pakkauksesta ja hevosten letittäminen oli tehty jo torstaina) oli lastauksen aika. Kuljetussuojat jalkoihin ja Dino ja Lea toiseen traileriin ja Ansa yksinään toiseen traileriin.  Aamu alkoi hyvin, sillä kaikki kolme menivät traileriin ilman ongelmia (lastauksessa saattoi tietenkin auttaa se, että trailereissa oli täydet heinäverkot hevosia odottamassa) ja matka pääsi alkamaan hieman ennen kello viittä.

Kolme ja puoli tuntia ja aika monta väsynyttä kilometriä myöhemmin saavuimme Messilään. Tilaa Messilässä oli paljon ja hevoset saatiin purettua trailerista rauhassa ja vietyä karsinoihinsa talliin (meidän ja hevosten onneksi hevoset olivat saaneet karsinapaikat ihan oikeasta tallista, eivätkä tilapäisjaboista).

Melkoisella kiireellä oli sitten aika puunata Ansa ja Lea starttaamiskuntoon ja saada ratsastajat verryttelemään koulurataa varten. Dinon jäätyä ilman kavereitaan talliin, huuteli se kavereidensa perään tallin avoimesta ikkunasta. Sopivasti vielä verryttelykenttä oli aivan Dinon karsinan ikkunan edessä, joten Ansa ja Lea aina vuorotellen vastailivat verryttelystä Dinon kutsuun.

Kisaradat onneksi olivat onneksi vähän kauempana, joten sekä Ansa ja Tuuli että Lea ja Emmi, pääsivät starttaamaan ratansa rauhassa, ilman Dinon häiritseviä kommunikointiyrityksiä. Kaksi ensimmäistä koulurataa oli ratsastettu jo hieman kymmenen jälkeen ja myös Ansa ja Lea pääsivät (Dinon helpotukseksi) takaisin talliin. Hevoset saivat heinät ja pienet kaurat ja saivat levätä muutaman tunnin, ennen iltapäivän ratoja.

Iltapäivällä kouluratsastuksessa starttasivat Dino ja Jaana sekä Ansa ja Netta. Dinon koulurata oli ensiksi, vähän puolenpäivän jälkeen. Aamun kavereiden perään hirnumisista huolimatta käyttäytyi Dino sekä verryttelyssä, että radalla erittäin hyvin, eikä esittelyt mitään Dinolle tyypillisiä spurtteja tai loikkia. Alkutervehdyksessä Dino hirnui tervehdykseksi niin tuomareille, katsojille, kuin muille hevosillekin. Muutoin Dino esiintyi radalla edukseen. Viimeiseksi pääsi vielä Ansa kouluradalle uudestaan ja käyttäytyi radalla jo kuin vanha konkari.

Perjantain saldona oli kolme erittäin fiksusti käyttäytyvää hevosta ja useampi erittäin väsynyt ratsastaja. Kaiken kaikkiaan kouluradat menivät oikein hyvin. Ansa sai yhden ruusukkeen ja kvaalasi itsensä Tuulin kanssa lauantain finaaliluokkaan. Dino jäi vain muutaman (erittäin harmittavan) pisteen päähän finaalipaikasta ja Leakin käyttäytyi kouluradalla hienosti ja teki tasaisen radan.

Päivä 2,  lauantai 30.7.2011:

Aamu alkoi jälleen aikaisin kuudelta hevosten ruokinnalla ja jatkui kahdeksalta alkaneen koulufinaalin merkeissä. Aamun kouluradalla koettiin jänniä hetkiä. Tuuli ja Ansa olivat päässeet finaaliin ja aloittivat kouluradan lupaavasti, kunnes Ansa laukkavoltilla kompastui ja kaatui polvilleen. Säikähdimme kaikki hirveästi, mutta Tuuli sai Ansan takaisin jaloilleen ja jatkoi hienosti radan loppuun. Uskomattomat kisahermot siis Tuulilla ja Ansalla! Kompastuminen vei kuitenkin voiton mahdollisuudet ja Tuuli ja Ansa jäivät finaalin häntäpäähän 55 % tuloksella.  Tuulin ja Ansan kisasuorituksen jälkeen saimme hetken hengähdystauon ja pääsimme tekemään edullisia ostoksia kisapaikan kojuihin. Ostettiin ratsastushousuja kympillä ja upeita kisapaitoja. 

Iltapäivällä päivä jatkui esteratsastuksen merkeissä. Aurinko paistoi ja kisapaikalla oli menoa ja vilskettä. Luokka ratsastettiin järjestyksessä ponit, juniorit ja viimeisenä seniorit. Esteluokka veti yleisöä, jota oli runsaasti, mutta se ei hevosiamme pelottanut. 

Ensimmäisenä juniorina starttasi Emmi Lealla ja ratsasti sujuvan radan eleettömän tyylikkäästi, harmittavaisesti yksi puomi kuitenkin putosi. Myöhemmin tervetuliaisluokassa ratsastivat Raimo Dinolla ja Aina Ansalla. Verryttelyssä Dino kerrassaan innostui heti ensimmäisen esteen nähtyään. Myös portilla Dino oli kovasti menossa radalle ja ratsukko hyppäsikin sujuvan radan yhdellä pudotuksella. Aina ja Ansa esittivät tahdikasta laukkaa radalla ja etenivät hienosti, mutta Ansa ei pitänyt pinkin esteen väristä ja valitettavasti kielsi kerran. Suoritus kuitenkin jatkui loppuun saakka.

Kun kisasuoritukset oli saatu suoritettua ja hevoset hoidettua takaisin talliin, niin kisaporukka oli ansainnut kunnon illallisen ravintolassa. Ajoimme Lahden keskustaan etsimään ravintolaa, josta löytyisi jokaiselle jotakin. Ilta jatkui siis mukavissa merkeissä.

Päivä 3, sunnuntai 31.7.2011:

Kolmas päivä alkoi aurinkoisena ja helteisenä, ja tiedossa oli jälleen hieno kesäpäivä kisa-alueella. Aamupäivä sujui hevosia hoitaessa ja uudelleen letittäessä esteluokkiin. Emmi ja Lea olivat porukan ensimmäisinä vuorossa Junioreiden estemestaruusluokassa alkuiltapäivästä. Sitä ennen piti saada siis hevoset kävelytettyä vetreiksi, että huippukisaratsumme saisivat aamukankeudet pois lihaksista.

Letitysurakka sujui nopeasti, kun kuusi kättä tarttui toimeen J Melkoinen näky kun kolme tyttöä on Lean ohuen harjan kimpussa. Tehokasta, kerrassaan. Lea tunnetusti ei aina muista varoa ihmisystäviensä jalkoja, eikä varsinkaan huolehdi siitä, mihin kavionsa asettaa; tällä kertaa oli vuorossa Nettan jalkaterä.  Ainahan näitä tulee, ja aina pitäisi olla ne turvakengät jalassa, olkoonkin +25 c lämmintä.

Emmi ja Lea tekivät hienosti sujuvan radan 90 luokassa, ja pääsivät ensimmäisen vaiheen kirkkaasti pudotuksitta. 2. vaiheessa rata eteni myös vauhdikkaasti, mutta harmittavainen yksi pudotus tuli puoli välissä toisen vaiheen rataa.

Aina ja Ansa tekivät myös keskittyneesti vauhdikkaan suorituksen senioreiden mestaruusluokan alkupäässä. Ansa oli kuitenkin hieman epätarkka takajaloistaan ja pudotti kahdesti ensimmäisessä vaiheessa. Onneksi pinkki este ei enää häirinnyt ratsukkoa.

Netta ja Lean olivat vuorossa seuraavaksi. Netta ratsasti lämmittelyssä hiukan ylivarovaisesti ja viimeinen este ennen radalle menoa meni kauniisti ihan palasiksi. Siitä oli hieno jatkaa suoraan jännittyneenä mäki alas kisaradalle, jonne matkaa oli muutama sata metriä. Nettaa jännitti huimasti ja muutama ratsukko ennen omaa lähtövuoroaan hän alkoi virittämään kisatakkia paremmin päälle. Tässä vaiheessa kertoo jotain jännityksestä, kun kädet tutisevat hermoilusta niin paljon, ettei saa kisatakin nappeja kiinni.

Tunnetusti Netan kisahermot ovat vaihtelevat, mutta tällä kertaa jännitys katosi täysin kun portinavaaja avasi ratsukolle portin kisaradalle. Rata oli ohi hiukan yli minuutissa, sujuva meno ja tosi hyvä fiilis radalla osaltaan vaikuttivat positiivisesti suoritukseen, jonka tuloksena Netta ja Lea sijoittuivat luokassa seitsemänneksi!

Jaana ja Ansa tekivät myös erittäin sujuvan ja hienon puhtaan radan luokan loppuvaiheessa. Ansa on oikea superhevonen, menee molempia lajeja kuin vanha tekijä. Jaana ratsasti molemmista vaiheista puhtaan radan, mutta hävisi muutamalla tyylipisteen kymmenyksellä viimeisen sijoituspaikan, ollen lopulta luokan 18.

Tuuli ja Dino olivat näyttävä pari esteradalla, Dino oli oikein pörheänä ja selkeästi nautti esiintymisestään kisaradalla, mutta käyttäytyi kuitenkin maltillisesti. Pudotus esteellä numero viisi esti ratsukon jatkamisen toiseen vaiheeseen ja näin ollen selkeästi hyppäämisestä innoissaan olleen Dinon taival jäi sunnuntaina ensimmäiseen vaiheeseen.

Kaikki ratsukot harjoittelivat ahkerasti viimeisinä viikkoina ennen kilpailuja ja näistä ”viime hetken tehotreeneistä” oli myös selkeää hyötyä. Kyllä ratoihin sai varmuutta kummasti, kun pääsi Heidin rakentavan kritiikin avustamana ratsastamaan erilaisia tehtäviä Artukaisten kentillä.

Sennujen mestaruusluokan rata oli sama kuin junioreilla, ja kaiken kaikkiaan se oli oikein miellyttävä ratsastaa. Todella pitkiä teitä ja kaarteita, yksi ”suhteutettu” väli johon piti vähän sovittaa askeleita ja pitää hyvää laukkaa yllä. Lisäksi oli yksi sarjaeste radan keskivaiheilla. Tiukkoja käännöksiä ei onneksi ollut, jäi vähän pelivaraa, jos olisi sattunut unohtamaan seuraavaksi hypättävän esteen. Unohduksia ei tullut meistä kellekään, eli kaiken kaikkiaan hienot radat kaikilta ratsukoilta.

Viikonlopun saldo on täynnä hyviä muistoja ja uusia ystäviä, kyllä kisafiiliksissä yhdistyy ainutlaatuisella tavalla monet erilaiset tuntemukset tajuttomasta jännityksestä onnistumisen kokemuksiin.

Suosikkinsa kullakin

Saimme tiistaina edelleen ratsastaa kauniissa kesäsäässä ja vielä kohtuullisen sopivankokoisessa ryhmässä. Tai itse asiassa tuntilaisten määrällä ei meidän tunnillamme ole juurikaan merkitystä, koska (täti-?) ryhmämme toimii sujuvasti kuin kone (tai rasvattu salama) – muille annetaan tilaa, uralle ei jäädä kävelemään ja kaikenlaista muiden ratsastamista häiritsevää töpeksimistä vältetään. Mitä nyt itselläni on vaikeuksia suuntien ja etäisyyksien hahmottamisen kanssa, mistä syystä eilenkin kertaalleen olin ratsastaa päin toista ratsukkoa, hups, pahoittelut siitä.

Paitsi että ryhmämme siis toimii ainakin omasta mielestämme hyvin yhteen, on meillä melko lailla erilaiset mieltymykset hevosten suhteen. Outi oli menettää malttinsa Irkun kanssa laukkakaarta tehtäessä, ja totesi että he eivät sovi yhteen kuin hetkittäin. Irkku kuuluu kuitenkin omiin ja monen muunkin suosikkeihin, kun taas Dinoa inhoamme Outin kanssa molemmat – ja olemme vakuuttuneita että Dinokin inhoaa meitä… enimmäkseen kuitenkin tallimme hevoset ovat kaikki tosi kivoja, vain muutaman selkään nousemista karsastan.

Tulipa taas todetuksi eilen, että perusasiat ovat ratsastuksessa vaikeita. Teimme aluksi ”ihan vaan” kulmien tarkkaa ratsastusta ravissa ja toiselle pitkälle sivulle voltin. Siis mikä saa ihmisen räpiköimään volttia tehdessä kaikilla jäsenillä yhtä aikaa? En taaskaan saanut Karinaa taipumaan kovinkaan hyvin ja nyinkin sitä sitten molemmilla käsillä ja tönin molemmilla jaloilla. Hienoa, voi Karina-parkaa. Voltista olisi saattanut tulla pyöreämpi maltillisemmin avuin.

Laukkakaari kahden eri tolpan välillä onnistui paremmin. Ratsastin vasemmassa kierroksessa Lissun takana, ja ihmettelin sen lennokkaita askeleita. Näin kaikki Lissun kengätkin, sen verran korkealle se jalkojaan nosteli. Ylvään näköistä menoa! Oikeassa kierroksessa taas itselläni ilmeni ongelmia oikean laukan nostamisessa, on muuten merkillisen vaikeaa saada oikea laukka nousemaan jos kerran nostaa väärän. Väärä laukka jää helposti päälle jotenkin. Sarjassamme yllättävän vaikeita perusasioita…

Ihmettelimme jälleen Sarin rohkeutta tehdä laukkaharjoituksia Jekulla, sen verran räjähtävää oli meno hetkittäin. Hienostihan se kait sujui, itse tosin olisin harkinnut Jekun selästä pois hyppäämistä vauhdissa… mutta Sarin naama vain loisti. Kuten jo totesin, suosikkinsa kullakin - ja hyvä niin.

Oikein mukavaa ja toivottavasti aurinkoista viikkoa kaikille!

Salla