Syksyn ensimmäisellä istuntatunnilla työskentelimme liinassa. Se olikin tervetullutta vaihtelua. Ratsastajana tuntui ylellisyydeltä keskittyä vain ja ainoastaan oman vartalon tuntemuksiin ilman esimerkiksi sellaisia häiriötekijöitä kuin tuntuma suuhun ja toisten huomioonottaminen. Myös juoksuttajan osa oli mieleinen, sillä ratsastuskoulussa pääsee harvoin maasta käsin hevosen kanssa hommiin, ja hauska sitäkin on oppia.
Heti aluksi nostimme jalustimet kaulalle ja keskityimme myötäämään hevosen liikkeitä käynnissä silmät kiinni. Siinä ehti heti mukavasti pistää merkille oman kropan jännityskohtia. Harjoittelimme myös harjoitusravissa istumista. Hetken pomputtelun, takakenojen, horjumisten ja sisäreisien piukottamisten jälkeen kaikki uskalsivat päästää etukaaresta irti ja rytkyä rennommin satulassa.
Käyntiin siirtyminen oli seuraava haaste, joka osoittautuikin kuviteltua vaikeammaksi. Olin autuaasti elänyt siinä uskossa, että pystyn jotakuinkin vaihtamaan askellajista hitaampaan ja jopa pysähtymään ilman ohjien käyttöä, ainakin Lealla, joka oli minun ja parini ratsu. Mutta kun ohjia ei todellakaan ollut, meni minulta pysähtymiseen kierros jos toinenkin. Onnistui se sitten useampaankin otteeseen, kun aikani harjoittelin.
Seuraavana askellajina oli luonnollisesti laukka ilman käsiä. Laukassa huomasin kaikenlaisia pikkuongelmia kropassani, joita en ollut aiemmin tajunnut ollenkaan. Ainakin itsestäni tuntuu, että omien tuntemusten huomioiminen jää tavallisella tunnilla usein vähemmälle, kun täytyy seurata liikennettä ja keskittyä sataan muuhun asiaan. Osoittautui työlääksi pitää ympyrällä paino sisäjalalla, kun ei ollut jalustimia, joihin tukeutua. Fysiikan lait meinasivat aivan väkisin työntää ylävartaloa ulomman pakaran päälle. Ymmärsin Heidin opetuksesta, että liinaharjoituksen tarkoituksena oli muun muassa saada ratsastaja huomaamaan ratsastuksestaan epätasapainokohtia ja tilanteita, jolloin hän tukeutuu ohjiin, hevosen kylkiin, sisäreisiin, jalustimiin. Huomasin hevosen kylkeen alapohkeella tarraamisen olevan oma pieni erikoispiirteeni. Siinä jalka Lean kainaloon liimattuna hoksasin, että ongelmani johtuu väärin ajoitetusta laukannostoavusta. Tajusin, että kun apu ajoittuu väärin, hevonen ei heti nosta laukkaa vaan kiihdyttää parin askeleen ajan epämääräistä ravia, kunnes se saa uuden, paremmin ajoitetun avun. Näiden parin kiihdytysaskeleen aikana epätasapainoinen ratsastaja ehtii jo kaivaa jalkansa kiinni hevosen kylkeen pysyäkseen kyydissä. En ole hoksannut sitä näin konkreettisesti koskaan aiemmin. Laukannosto tuntuu oikealle, helpolle ja hyvälle silloin kun apu ajoittuu oikein. Nyt täytyisi siis enää löytää avulle oikea ajoitus, kun väärän ajoituksen karmiva vaikutus istuntaan on tiedostettu.
Laukasta raviin siirtymisiä jännitin hieman etukäteen, sillä Lean pehmeässä laukassa on vaikea varautua ensimmäisiin tuleviin pomppuihin. Heidi neuvoi kuitenkin valmistautumaan siirtymiseen ajattelemalla ensin ravin kaksitahtisuutta ja sitten vasta siirtymään. Se auttoikin.
Lopuksi kokeilimme vielä jotakin, jota olen kokeillut viimeksi noin viisitoista vuotta sitten, nimittäin maailmanympärysmatkaa. Kaikki ratsastajat menivät hienosti ympäri molempiin suuntiin. Huomasin tosin, että hevosten satulat ovat oudosti pienentyneet kuluneen viidentoista vuoden aikana.
Outi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti