Verryttelyä Wildalla

Kesätauon jälkeinen hevosen selkään palaaminen on aina yhtä kivaa –ja vähän jänskää. Sitä vaan ihmettelin, että miten voikin käydä niin huono tuuri että taas jouduimme maneesiin rankkasadetta karkuun. Luulenpa että syy olenkin minä –taidan olla jonkinlainen pahanilmanlintu, eikä vähiten näin kesäloman päätyttyä ja töihin palattua… kaikki muut illan tunnit ratsastettiin ulkona sateen raikastamassa säässä, höh.

Kesäkuussa kirjoitin, että Suomessa oli silloin kylmempää kuin Alaskassa. Eipä ole enää! Alaskassa on edelleen tuollaiset 10 astetta lämmintä, siellä siis hikoillaan paljon vähemmän kuin täällä nyt.

Ratsuni Wilda odotti tallissa ihan nääntyneen oloisena, silmät puoliummessa. Se ei edes viitsinyt osallistua varusteiden laittamiseen, vaan seisoi apaattisena paikoillaan. Tunnilla se oli kuitenkin oma itsensä, eli venyi kaulastaan etupainoiseksi etenkin ravissa ja haipparoi eteenpäin pitkin askelin. Ida piti tunnin, ja kehotti minua kiinnittämään huomiota omaan ryhtiin ja käsien asentoon. Mitä ryhdikkäämpi ratsastaja, sitä ryhdikkäämpi hevonenkin. Ja mitä enemmän käteni suoristuivat Wildan pään painosta, sitä enemmän se venyi pitkäksi. 

Ratsastimme kahdella pääty-ympyrällä ja hevosia piti välillä väistättää sisäänpäin. Lisäksi teimme ympyrällä ravi-laukka siirtymiä. Wildan kanssa oli taas hankaluuksia mahtua ympyrälle, mutta ketterästi sen saa toki käännettyä voltillekin tarvittaessa. Sen sijaan ravissa väistäminen ei oikein ollut ketterää, kaikkea muuta.

Tunnin jälkeen sade oli loppunut, ilma viilentynyt ja ihanan raikas joten pääsimme metsään kävelemään. Sasu meni reippaasti kärjessä, ja hevoset tuntuivat taas nauttivan pienestä metsäkierroksesta. Talliin päästyä veimme Pasin suihkuun, ja se selvästi hymyili saadessaan virkistävää vettä kylkiinsä.

 

Helteisin terveisin Salla