Retu-rotjake

Tiistaina pääsin polttamaan kunnolla kaloreita Retun selkään. Ei kuulu suosikkeihini, ei, vaikka karsinassa Retu oli oikein hurmaava herrasmies ja seurustelutuulella. Tunti meni kutakuinkin niin että minä hikoilin ja puhkuin ja yritin istua tasaisesti, Retu vaan löntysti ja hoipparoi.

Tuntimme oli jakotunti, mutta Ida pisti meidät tekemään pysähdyksiä ravista ja laukasta joten niihin keskittyminen vei huomion pois siitä että tilaa oli aika vähän. Kevyellä ravilla aloitettiin lämmittely, ihmettelin miten kankealta Retu tuntui, epäilin ihan että se putoaa polvilleen tai kaatuu kyljelleen tai jotain. Sitten jatkettiin tekemällä ravista pysähdyksiä, se onnistui kaikilta vielä melko hyvin.

Laukasta pysähdyksiä emme olekaan pitkään aikaan tehneet. Nyt piti kääntää laukassa keskihalkaisijalle ja tehdä mallikas pysähdys linjan loppupäähän. Omaa vuoroa odotellessa pitkillä sivuilla tehtiin käynnissä väistöjä molempiin suuntiin, jotta hevosilla riitti tekemistä.

Aika pian tuli selväksi, että laukan pitää olla riittävän laadukasta ja hevosen takajalkojensa päällä, jotta pysähdys onnistuu. Pelkkä huolellinen valmistelu ja pidätteet eivät riitä. Retukin venyi ensin kuin kuminauha, kun tahmeasta laukasta pysähdyimme takellellen. Loppua kohden parani, mutta aika vähän. Aika suorassa sentään pysyimme.

Tunnin sujuvuutta haittasi vielä psykologiset tekijät, joita ei ole vähätteleminen. Minusta Retu on vähän pelottava (tirskukaa vaan…), ja tämä kyllä haittaa ratsastamista. Yritin olla tosi reipas, mutta en silti uskalla ratsastaa sitä niin reippaasti kuin pitäisi. Ja Retunhan kanssa pitäisi olla extra-reipas J

 

t. Salla