Henkisiä hyppyjä

Veli-Matti Toivonen ja Marja Koivisto suosittelevat kirjassaan Itsestään lukijaa tekemään kerran vuodessa jotakin sellaista, mitä hän ei ole koskaan tehnyt. Olin juuri lukenut tämän, kun tuli seuraestekisoihin halukkaaksi ilmoittautumisen aika. Mieli teki kokeilemaan, mutta toisaalta ajattelin sen olevan noloa. Olen aikuinen, en ole hypännyt paljon, en ole koskaan ollut kilpailuissa. Päätin suhtautua asiaan, kuten kuvittelisin lapsiratsastajan tekevän. Ekat kisat on ekat kisat sekä kymmenvuotiaalle että keski-ikäiselle.      

Jännitin kisoja siis jo ilmoittautumisvaiheessa, ja mietin kaikki mahdolliset kauhuskenaariot läpi. Rauhoittelin itseäni ajatuksella siitä, että olen hypännyt syksyn aikana Ansalla monta kertaa. Vaikka kaikki ei ole aina aivan nappiin mennytkään, on Ansa kuitenkin osoittautunut kaikin puolin oikein fiksuksi hevoseksi. En minä yksikseni pärjäisikään, mutta Ansan kanssa uskaltaisin kokeilla.

Aamulla poljin tallille. Ajattelin, että viiden kilometrin pyöräily lämmittää lihaksia ja rauhoittaa mieltä. Tallissa Ansa oli aivan kuten minä tahansa päivänä ja se rauhoitti minua lisää. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä meditatiivisemman olon hevosten läsnäolo minulle antaa. Yritin käyttää tätä hyväkseni ja harjata Ansan rauhassa oikein siistiksi. Kun lähdimme verryttelyradalle ja astuimme hiljaisesta tallista ulos, oli Ansan hämmästys käsin kosketeltavaa: ”Ai tällaistako täällä tänään onkin! Kuulutuksia, pillin vihellyksiä ja paljon laukkaavia ratsuja!” Olin tainnut onnistua hillitsemään itseni koko aamun, koska vaikutti siltä, että hevonen ei ollut aavistanut mitään normaalista poikkeavaa tapahtuvan. 

Heti kun nousin selkään, alkoi kaatosade. Sattuneesta syystä en kuitenkaan ehtinyt kiinnittää huomiota lokakuisen sateen läpimäräksi kastelemiin vaatteisiin. Ansaa alkoi verryttelypaikan tunnelma kuumottaa aika äkkiä. Tyydyimme rauhallisiin taivutteluihin ja temponvaihteluihin sekä hyppäämään pikkuisen ristikon molempiin suuntiin kerran, vaikka Ansa olikin välillä sitä mieltä, että suihkumoottori kintereissä sopisi tilanteeseen paremmin. 

Radalle päästyämme kolme ensimmäistä estettä meni kohtuullisesti ja päässäni ehtivät soida Miran sanat edelliseltä päivältä: ”päästä käsi eteen, älä olkapäitä”. Neljännen esteen lähestyessä huimaa vauhtia tuli mieleeni, että olisi sittenkin pitänyt aloittaa verryttely tuntia aiemmin. Viidennellä esteellä kaikki kalliit neuvot olivat jo unohtuneet, ja asiat taisivat mennä pieleen heti sisääntulotiestä alkaen. Esteen jälkeen oli vähällä, etteivät tiemme hevosen kanssa eronneet kokonaan. Olin kyllä itse menossa oikeaan suuntaan, mutta taisin unohtaa kertoa sen Ansalle. Viimeiset esteet mentiin onneksi jotakuinkin yhdessä tuumin.

Tavoitteeni kilpailussa oli muistaa rata ja ratsastaa se kokonaan läpi joutumatta hylätyksi. Se toteutui. Tuntui hauskalta kokeilla jotakin uutta. Tuntui virkistävältä kokea pientä kilpailuhenkeä, vaikka tavoitteeni eivät sijoittumiseen liittyneetkään. Ihanalta myös tuntui hevosen läsnäolon rauhoittava vaikutus. Parasta oli kuitenkin se, että saatoin luottaa Ansaan.

Nyt odotan, että pääsen harjoittelemaan lisää.  Kisoihin osallistun seuraavaksi sitten, kun osaan jo jotakin enemmän. 

Uusia kokemuksia kaikille,

Outi