Ponin käsitys hyvästä viimeistelytreenistä ennen kisoja

Liityn blogikirjoittelijoiden joukkoon, vaikka tiistairyhmäläisiä taitaa ollakin täällä jo entisestään. Blogi kaipaa kuitenkin yhden poniratsastajan ajatuksia, tosin kirjoitan tätäkin päivän jäljessä, sillä jos olisin samantien tunnin jälkeen jakanut ajatukseni, kukaan ei haluaisi enää Reksin selkään kiivetä ja ht.netin keskustelupalsta olisi villiintynyt hurjan ja vaarallisen ponin edesottamuksista. Sitä se ei kuitenkaan ole, hieman ilkikurinen vain silloin tällöin.

Ryhmämme hyppäsi nyt toista kertaa peräkkäin, sillä meistä kaksi (minä ja Tuulikki) on lähdössä viikonloppuna Luvian aikuismestaruuskisoihin, minä en tosin ole mestaruusluokkiin osallistumassa kun ikä ei riitä.
Ratamme oli suht yksinkertainen kolmen pystyn ja yhden okserin yhdistelmä, mutta tuotti kuitenkin tarpeeksi päänvaivaa (ainakin minulle). Aloiteltiin kuitenkin hyppelemällä ihan ristikkoa, johon onnistuttiin kyllä saamaan kieltäytyminen heti ekalla yrityksellä, kuski oli liian nukuksissa, mutta pysyi kuitenkin kyydissä.

Jatkettiin tulemalla maneesin päädyssä olevaa pystyä, jonka alla oli monen mielestä pelottava laatikko. Meidän tiimillämme oli suuria vaikeuksia päästä esteestä yli, toinen olisi mennyt mutta toinen löi jarrut kiinni, pään alas ja pukitti. Ja kun noin lyhyt- ja voimakaskaulainen otus vetää pään alas, saa olla aika valmiina pysyäkseen kyydissä. Jos vielä tässävaiheessa roikut mukana, seuraa eräänlainen käännähdys-hyppy-pukkisarja ja sitkeämpikin ponikuski on karistettu maanpinnalle. Keräilin siis itseäni maneesin pohjalta tämän tehtävän aikana kahdesti. Saimme kuitenkin tehtävän viimein suoritettua.
Lisäsimme tehtävään okserin, jolle oli kaareva linja pystyltä. Saimme "nauttia" lisää poniakrobatiaa, eihän siitä vaan voinut mennä kiltisti yli. Muutaman yrityksen jälkeen jouduin taas kaapimaan itseni kentästä ja kiipesin selkään. Tultiin okseri kerran helpotettuna ja sitten täyskokoisena kahdesti. Ei ongelmaa, loistavia hyppyjä, ei merkkiäkään kieltäytymisestään. Kääminsä polttanut kuski ja enkelin näköinen poni.

Selvitettyämme tämän vaativan tehtävän, siirryimme koko radan hyppäämiseen. Ensimmäisellä kerralla, esteiden ollessa puolimetrisiä, ratamme sujui suhteellisen hyvin ja Heidin piti kysyä vain kerran 'sattuiko?' kun kiipesin jälleen kyytiin ponirodeon päätteeksi.
Toisella kerralla, esteiden ollessa jonkin verran isompia, esteet yksi ja kaksi sujuivat mallikkaasti hyvillä hypyillä, mutta kakkosen jälkeen poni löi liinat kiinni, veti pään alas ja sinkosi matkustajan kaukaisuuteen. No, taas uudestaan selkään ja rata loppuun hyvillä hypyillä. Mustelmainen ratsastaja ja virnuileva poni ottivat vielä pari laukkakierrosta, loppuravit ja siirtyivät käyntiin.

Reksillä on todellakin ollut jonkunnäköinen uhmaikä. Se on nyt kolmen viikon aikana lennättänyt minua yhdeksästi, enemmän kuin luultavasti koko kolmevuotisen lähes jokaviikkoisen työskentelymme ajalla. Olen kohdannut sen kanssa erilaisia pukituskohtauksia, hyppy-piruetti-säntäys yhdistelmiä sekä ison kasan kieltäytymisiä ja kiukutteluja, mutta nämä tunnit ovat olleet ehdottomasti vaikeimpia. Jaksan sen selkään kiivetä kuitenkin aina uudestaan, onhan se kuitenkin poni (:
Toivon tosin, että tuo otus keräisi itsensä lauantaiksi ja saisimme tavoitteemme, puhtaan ja hyväksytyn radan suoritettua, sekä tulisimme samalla kyydillä, molemmat yhtenä kappaleena kotiinkin. No, aina saa toivoa, ehkä se siitä. Onneksi Elina käy kuitenkin pelastamassa ponin mainneen kouluradalla, mikäli ratamme muistuttaa tippaakaan tätä viimeisintä tuntia.

Lauantaita innolla ja kauhulla odotellen,
- Oona